Kuningas Kellarista

Helsingin Katajanokalla on pitkään sijainnut vankila. Ensimmäinen vankila valmistui 1700-luvun puolivälissä. Nykyiset rakennukset ovat peräisen vuosisataa myöhemmältä ajalta.

Onneksi järki on voittanut, eikä paikka enää ole vankila. Paikka keskellä kapeaa niemeä Helsingissä ei ehkä ole ideaali. Toisaalta voi kyllä todeta, että ei tämä kapea niemi ole kaupungillekaan mitenkään fiksu paikka.

Mutta yhtä kaikki, entisen vankilan tiloissa sijaitsee nykyisin varsin fiksu ravintola, Linnankellari.

Voin vakuuttaaa, että ainakin klubileivän syömiseen paikka on ideaali. En ollut aiemmin vieraillut täällä ennen kuin ystäväni kanssa poikkesimme lounaalle. Ainakin silloin paikassa oli hyvää tilaa ja ilmapiiri vanhojen kaariholvien alla oli miellyttävä.

Tänne pitää ehdottomasti tulla vieraiden kanssa. Paikka vaikuttaa nimittäin oikein erinomaiselta kevyeen neuvotteluun lounaan äärellä. Miksei toki raskaampaankin. Ruoka näytti erinonmaiselta myös muiden lautasella.

Mutta itse päätuote oli loistava.

Annos tarjoiltiin puulankulta. Molemmissa reunoissa oli leivät, paahtoleivän pala sekä alla, että päällä. Kellarin versiossa ei ollut kolmatta palaa keskellä.

Paahtoleipä oli rapeaksi paistettua. Pekoni lähenteli täydellistä ja tomaatti oli tuoretta.

Lisäksi ranskalaiset olivat juuri sopivia. Pinnalta hieman ruskeita ja rapeita, sisältä pehmeä.

Ehdottomasti jatkoon. Niin tunnelman kuin leivänkin puolesta. Ehkä tästä voi parantaa,
mutta juuri nyt en tiedä, että miten.

Belgen versio

Päädyin myöhään illalla syömään Belge Bar&Bistroon Helsingissä. Nimikin ei vain vihjaa, vaan kertoo suoraan, että kyse on belgialaistyyppisestä paikasta. Tätä toteutetaan ennen kaikkea olutlistalla, siis belgialaistyyppisyyttä. Vierailuiltana sitä vähennettiin paikalla olleella DJ:lla, jonka tehtävänä oli soittaa samaa rumpurytmiä päälle liimatuilla vinkaisuilla. Toivottavasti eivät kaverille ainakaan paljoa maksaneet.

Suomalaisen belgialaistyyppisen olutravintolan näkemys.

Pisteitä voi antaa siitäkin, että paikka on ollut olemassa jo pitkään, ainakin verrattuna siihen kuinka äkkiä ravintoloita nykyään syntyy ja häviää. Minulle tämä oli aikanaan yksi suosikkipaikka illan istumiseen. Ehdottomia pisteitä myös ruokalistoista tai pikemminkin siitä, että ne tulevat Tintti-albumien välissä.

Harmi vain, että albumitkin kerätään pois tilauksen yhteydessä. Olisi sen ehkä saanut kysymällä takaisin, mutta se ei seurassa syödessä ole se mielekkäin vaihtoehto.

Leivän rakenne ei vakuuta. 

Tunnustan, että sisään kävellessä mielessä vilkkui simpukkakattila. Tutkivana ihmisenä päädyin kuitenkin tilaamaan klubileivän, kun vähän jopa yllätyksekseni sen listalta löysin.

Ensimmäinen kritiikki kohdistuu leipään. Se on kuitenkin ensiarvoisen oleellinen osa kokonaisuutta. Belgessä on lähdetty kokeelliselle linjalle, ja paketti on kasattu jonkinlaisen maalaisleivän tai sen tyyppisen sisään.

Virhe. Leipä ei selvästikään ole paahtunut kunnolla ja se oli rakenteeltaan hieman epäilyttävä. Sellainen mureneva sen sijaan, että
olisi ollut rapean jämäkkä. En vastusta kokeiluita, mutta tämä ei kyllä toiminut.

Ehkä munkit kyllästyivät viiniin, kun vehnä-
oluen kehittivät?

Pekoni oli hyvin paistettua ja mukavan suolaista. Kana oli vähän kuivaa ja majoneesi jäi vähän vaisuksi. Yllättävää kyllä, näistä kritiikin kohteista huolimatta annos onnistui olemaan ihan
syötävä.

Ei kuitenkaan tunnu olevan erityistä syytä seuraavalla vierailukerralla vaihtaa niitä simpukoita klubileipään.

Ja ruokajuomana tällä kertaa munkkien ehkä taivaalliseen näkyyn perustunut innovaatio vuoden 1445 paikkeilta. Hoegaardenin vehnäoluen resepti on nimittäin niiltä paikkeilta.

Kanaklubi Lontoon Cityssä

Siinä se. Kaunista. Olutta, klubileipää ja ranskiksia.

Sinänsä hassua, että paikan leipä oli erikseen nimetty "Chicken club sandwich". Kana kuitenkin kuuluu tähän leipään. Ehkä sillä on haluttu erottautua muista vaalean lihan mahdollksuuksista kuten kalkkunasta. Kana on kuitenkin se alkuperäinen.

Tämä leipä nautittiin Lontoossa. Tarkemmin sanottuna Lontoon Cityssä. En muuten ennen tätä matkaa tiennyt, että Cityllä on itsehallinto, joka päättää mm. taloudellisista asioista. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että Iso-Britannian parlamentti ei voi päättää Lontoon pörssin asioista. Cityssä on asukkaita 7000. Isolla joukolla siis päättävät.

Päädyin kokouslounaalle The Cheshire Cheese pubiin. Lähinnä siksi, että se oli lähimpänä hotellia, jossa kokous pidettiin. Paikkahan oli varsin mainio, vanhaan malliin nykyaikaisella otteella tehty. Siellä olisi voinut viihtyä pidempääkin.

Näin suomalaisesta näkökulmasta tuntuu sekä erikoiselta, että tavallaan hienoltakin, kun pubiin astuu lounasaikaan ja näkee sen täynnä pukumiehiä tuoppi kädessä. On se vaan kulttuuri eri.

Ruokajuomaksi valikoitui vanha tuttu: Brewdog Punk IPA. Sentään brittiläinen panimo. Ja hyvä olutta, vaikka ei ehkä perinteiseen brittiläiseen malliin sovikaan. Toisaalta, onko sen niin väliksikään, kun olut on hyvää.

Mutta hedelmäinen ja happamuudeltan kevyt olut sopii erinomaisesti tämän tyyppisen ruuan kyytipojaksi. Sopii se erinomaisesti juotavaksi ilmankin.

Ympäristö oli siis kohdillaan. Juomakin oli kohdillaan. Seurassakaan ei ollut valittamista. Mutta itse tuote oli korkeintaan keskinkertainen.

Ranskalaiset olivat rakentaaltan hyviä, mutta suolattomia. Se vika on toki helposti korjattu. Itse leipä oli kovin höttöinen ja vähän mauton. Sitäkin pystyi kastikkeella korjaamaan, mutta kuitenkin.

Pinta ei ollut kovin rapea ja leivän syömisessä oli pakko käyttää aterimia, ei pysynyt kasassa muuten. Kana oli kuitenkin mehukasta. Pekoni oli erinomaisesti paistettu.

Hyvä avaus tälle blogille, mutta kokemus sanoo etten vielä ole perillä.

Oman lisämakunsa pubivierailuu toi kokematon tarjoilija. Poikaparka oli kertomansa mukaan toistapäivää töissä ja mitä ilmeisemmin ei ollut saanut tehtäväänsä minkäänlaista perehdytystä. Hän ei mm. tunnistanut mitä olivat annokset, joita hän pöytään kantoi. Onneksi minä kuitenkin leipäni tunnistin.